Valon merkitys valokuvauksessa

Taas sain havaintoesimerkin siitä, miten tärkeää valo on valokuvauksessa. Päivän aikana ehti olla monenlaista säätä; pilvisyys ja kirkas auringonpaiste vuorottelivat. 

Aamulla ennen auringonousua olimme matkalla Käylään. Sääennusteen mukaan pilvien pitäisi väistyä ja sään olla selkeä siinä vaiheessa kun aurinko nousisi. No, ei ollut. Matkalla idän taivaanrannalla näkyi lupaava aukko pilvessä, mutta Käylänkoskelle ehdittyämme taivas oli täysin pilvessä. 

Puitteissa ei ole vikaa. Pakkasen huurruttamat puut reunustavat jokirantaa.

Takarannan koivut kumartavat huurteen painosta

Yritän kuvata kivellä seisovaa koskikaraa. Pokkarini ISO-arvo on viritetty äärimmilleen, joten kuvasta tulee pehmeä ja vähän epäterävä.  

Ei kannata jäädä odottamaan sään selkenemistä. Käylänkosken kuvaaminen jää toiseen kertaan. 

Puolenpäivän jälkeen pilvet väistyvät. Koska seuraaville päiville on ennustettu enimmäkseen pilvistä, lähdemme uudelle kierrokselle koskimaisemiin. Matkalla ehtii olla sekä pilveä että aurinkoa, mutta Kiveskoskea lähestyessä taivas on kirkas. Jalkaudun polulle kulkemaan jokivartta ylävirran suuntaan. 

Takarannan kuusikko peilaa veden pintaan. Kello on 14:30, joten auringonlaskuun on vielä puolitoista tuntia aikaa. Aurinko ei edelleenkään nouse kovin korkealle, vaikka päivä on pidentynyt jo viisi tuntia ja kaksikymmentä minuttia talvipäivän seisauksen vuoden lyhyimmästä päivästä. 

Veden ylle kaartuvat puut kohdevalossa ja takaranta varjossa. Kontrastia on. 

Vaikka virtausta ei näy, vesi liikkuu sen verran, että Hakolahti joen suulla on suurimmaksi osaksi sula. 

Takanani olevat auringon valaisemat puut toimivat heijastimen tavoin ja valaisevat männynoksan varjon puolelta. 

Kynttiläkuusia Hakolahden takarannalla

Lähden jokivarren polkua takaisin autolle päin. Koskikarat lentelevät ja sukeltelevat virrassa. Yksi istuu jään reunalla väreilevä virta taustanaan. Minulla on järjestelmäkamerassa pelkkä maisemaobjeksiivi, joten sillä ei koskikarasta saa lähikuvaa. Mutta nyt on valo niin kaunis, että on yritettävä pokkarilla ja sen pitkällä zoomilla. 

Olen koskikarasta noin kymmenen metrin päässä. Pienen linnun kuvaaminen pokkarilla ei ole helppoa. Kameran pitää pysyä vakaasti käsissä ja zoomaus hävittää välillä kuvauskohteen. Mutta puitteet ovat nyt niin hienot, että on yritettävä. 

Kiveskosken koskikarat ovat tottuneet rannalla pörrääviin kuvaajiin ja vedessä uiviin koskikellujiin, joten tämän kara istuu kaikessa rauhassa paikallaan eikä näytä häiriytyvän, vaikka vaihdan välillä paikkaa kun yritän etsiä parhaita valoja linnun taustalle. 

Ehkä parhaita koskikarakuvia mitä olen onnistunut kuvaamaan.

Lähellä siltaa näen vielä viimeisen vilahduksen auringosta ennen kuin se katoaa metsän taakse.