Kultakeron kierros

Syyspäivä on aurikoinen ja lämmintäkin vähän yli kymmenen asteen. Huolimatta siitä, että edellisen yön unet jäivät vähiin revontulien ja aikaisen herätyksen vuoksi, olen kuitenkin puolen päivän jälkeen lähdössä polulle. Tarkoitus on nähdä taas kerran Isokuru ja Uhriharju. 

Alkumatka sujuu helposti tasaista hiekkatietä pitkin Isokurun kodalle saakka. Siitä lasketuminen portaita lankkutielle, joka johdattaa läpi Isokurun. Sitten viime käyntini on lankkutietä jatkettu koko matkalle aina Pyhänkasteen putoukselle saakka. Aiemmin kurun keskivälillä oli ylitettävä kumpare kiveltä kivelle astuen.

 
Kurun pohjan pienet lammikot sammalpeitteisine reunakivineen pysähdyttävät katselemaan ja kuvaamaan.

Tämä näkymä on aina yhtä vaikuttava.

 

Kurun reunamien lehtipuut ovat vaihtamassa ruskaväreihin mutta vielä on ihan vihreitäkin koivuja. 

Muinaisen merenpohjan rantahiekkaa on puristunut aaltokiviksi. 

Pyhäkuru on Suomen syvin, eli 220 metriä reunalta pohjalle. 

Pyhänkasteen putouksessa vesi lirisee kalliopintaa pitkin. Olisipa mielenkiintoista nähdä se joskus runsaana kevään sulamisvesien aikaan. 

Tässä vielä viimeiset fiilistelyt kurun pohjalla. Edessä on nousu-urakka Uhriharjulle. 

447 porrasta ja nousua 82 metriä meinaa käydä kunnon päälle. Nousun vaativuutta voi kuvata, että se on kuin kiipeäisi portaita 25-kerroksisen kerrostalon ylimpään kerrokseen. Tässä portaiden puolivälin hengähdystaukopaikan maisemaa. Uhriharjun portaat on uusittu metallirakenteisiksi vuonna 2020. 

Uhriharjun laki on saavutettu. Kivikkorinteessä loistaa mustikanvarpuruska. 

Komeimmat ruskalaikut erottuvat Karhukurun takaseinämältä. 

Uhriharjun vaikuttavin paikka on näkymä alas kurun pohjalle. Pudotusta näköalapaikan tasanteelta kurun pohjan hetteikölle on viisikymmentä metriä. Iltapäivän auringonvalo käy pohjan sammalpinnalle. Kirkkaassa paisteessa kuvaaminen ei ole ihan helppoa. Ero varjoon jäävän kurun seinämän ja aurinkoisen etualan välillä on iso. 

Zoomaamalla kameran pisimmällä polttovälillä saan suon sammalmaton lähikuvaan. 

Olen alunperin ajatellut kääntyä Uhriharjulta samaa reittiä takaisin nähdäkseni Isokurun vielä kertaalleen. Mutta päätän kuitenkin jatkaa kierrosta. Vaikka laskeutuminen portaita onkin helpompaa kuin nousu, niin polveni joutuisivat rasitukselle myös portaita alaspäin mennessä. Minulla ei ole muistikuvaa millainen kierroksen loppuosa on, mutta karttaa katsoen sen pitäisi olla tasaisempaa ja korkeuseroa vähemmän. Polkujen risteyksessä jää Karhunjuomalammen viitta huomaamatta ja jatkan matkaa hotellin suuntaan. Karhunjuomalammelle olisi ollut vain parinsadan metrin poikkeama, joten matkaa se ei olisi paljon jatkanut. No, se jää nyt tällä kertaa väliin. 

Kävellessä täällä kauniin männikkömetsän keskellä olen ihan tyytyväinen, että en kääntynyt takaisin. Tasaista hiekkatietä on helppo astella ja ihailla näkymiä. 

Parin kilometrin metsätaipale on takana ja olen Huttulaavulla laskettelurinteiden tuntumassa. Tästä on vielä toinen kaksikilometrinen Kultakeron pohjoisrinnettä kiertävää hiekkatietä hotellille. Matkaa kierrokselle tuli noin kahdeksan kilometriä.