Kajakista kuvattua

Äskettäin kuollut professori, luonnontieteilijä Anto Leikola asui pitkään Savossa, Virtasalmen Pölkönhovissa. Muistan 90-luvulta hänen lehtihaastattelussa maininneen melontaharrastuksestaan. Mieleeni on jäänyt hänen toteamansa kuvaus melonnasta. Vettä voi soutaa, vettä voi purjehtia, mutta vain meloen sen oppii tuntemaan. Kuvailu jatkui vielä, mutta siitä on jäänyt mieleen vain yksittäinen lause: meloja on elementtien rajapinnalla, ilman ja veden.

Minua viehättää melonnassa kiireetön eteneminen ja soutamiseen verrattuna se, että meloja katsoo eteenpäin. Havaintonäkymä on yli 180 astetta. Hitaasti liikkuen voi huomata vedenpinnan pieniä yksityiskohtia, nähdä vesilintuja ja joskus myös muita vedessä ja sen lähistöllä liikkuvia kuten majavia ja hirviä. Ja tietenkin, edessä avautuu järvi- tai jokimaisema koko ajan. 

Pienen suomenlumpeen kuvaaminen ei tästä kuvauskulmasta taitaisi onnistua veneestä käsin. Kamera on viety kajakissa istuen ihan veden pinnalle, että lumpeen heijastus veteen saadaan kuvaan.

Hennon nuottaruohon kuvaaminen onnistuu myös kun asettuu kajakilla ihan sen viereen, odottaa hetken, että liike pysähtyy, sitten varovasti kamera esiin ja tarkennus kukkaan. 

Kuikat suhtautuvat rauhallisesti kajakkimelojaan. Edes poikasten mukanaolo ei saanut kuikkaperhettä säntäilemään pakoon, vaan rauhassa saatoin ohittaa ne ja ottaa muutaman kuvan. 

Joskus meloessa saattaa törmätä harvinaisempaankin vesilintuun. Harmaahaikara istui pitkään kivellä, joten ehdin ottaa kameran esiin ja vielä löytää sopivat kuvausarvotkin kamerasta. 

Silkkiuikku sataman rantavedessä

Pieniä yksityiskohtia

Toki kajakista kuvaaminen on kompromissi. Jos haluasi saada lähikuvaa esimerkiksi sääksistä, pitäisi mukana olla järjestelmäkamera ja pitkä zoom-objektiivi. Tämä yhdistelmä ei kuitenkaan mahdu kajakin istuma-aukkoon. Joten mukanani on pieni pokkarikamera, jossa on ulottuva objektiivi. Mutta ei sillä mitään lähipotrettia saa. 

Sääksi ja poikanen