Vihdoinkin valoa

Kahden viikon Kuopiossa olon ajan en koko aikana nähnyt vilaustakaan auringosta. En myöskään ottanut yhtään kuvaa sinä aikana ja se on hyvin harvinaista. Yleensä aina löytyy jotain kuvattavaa, nyt kaikki päivät olivat pelkkää harmautta. 

Keskiviikkona ajoimme Kuusamoon. Tie oli melkein kuin kesäkelissä. Lunta on sekä Kuopiossa että Kuusamossa suurinpiirtein saman verran, eli alle kymmenen senttiä. Torstaiksi oli ennustettu selkeää säätä, joten heti aamulla olimme matkalla Rukalle päin. Pakkasta oli Kuusamon keskustassa vain kolmetoista asetetta, mutta matkan varrella alavilla paikoilla auton mittari näytti seitsemäntoista asteen lukemia. 

Juhannuskalliontien päässä Maston juurella oli vastassa kaiken peittävä sumu. Näytti siltä, että ei kannata lähteä Juhannuskalliolle auringonnousua odottamaan. Päätettiin käydä katsomassa miltä tunturin pohjoispuolella näyttää. Monesti pilvisyys on ihan erilainen toisella puolen tunturia. Niin oli nytkin. Jo Talvijärven luona oli lähes selkeää.  Ajettiin Konttaisen parkkipaikalle. Olin ensin ajatellut, että kiipeän Konttaiselle maisemia katsomaan, mutta metsän reunassa vastaanottokomitea pysyäytti. Hömötiaisia ja kuukkeleita lenteli ja kujersi joka puolella ympärilläni. Kylmän yön jälkeen olivat varmaan nälkäisiä. Muistin repussani kulkeneen keksimurupussin. Se oli jäänyt sinne viime talvelta kun aina pidän mukana jotain evästä kuukkeleiden kohtaamisen varalta. 

Rohkein hömötiainen pyrähti kämmenelleni heti kun nostin käden. Vuorotellen hömötiaiset kävivät hakemassa keksimuruja, joskus kaksikin hömöä oli yhtä aikaa kämmenellä ja kolmas odotti vuoroaan piponi päällä istuen. Sitten kuukkelitkin rohkaistuivat hakemaan evästä. Hömötiainen on niin kevyt, etttä sen painoa ei tuntenut kämmenellä, mutta kuukkelin painon jo tunsi. 

Koska sumu oli paikallista ja ilmeisesti Rukan lumetuksen aikaansaamaa, päätin kuitenkin lähteä katsomaan miltä Juhannuskallion päällä näyttää. Edelleen oli Mastolla paljon pilveä, mutta ihan hento kajastus erottui auringonnousun puolella. Siispä liukuesteet kenkiin, sauvat lisätueksi ja polulle. 

En osannut odottaa näkyä joka aukeni eteen kun kiipesin viimeisen jyrkän kallion laelle. Aurinkohan se sieltä tervehti kullanpunaiseksi värittyneen pilven keskeltä. 

Siitä seuraavan tunnin ajan kuljin edestakaisin Juhannuskalliolla etsien parhaimpia näkymiä auringon suuntaan. Aurinko ei tähän aikaan vuodesta nouse kovin korkealle, joten valo on pitkään värikästä. 

Kallion laen puut ovat nyt kauneimmillaan. Huurre ja lumi peittää oksia, mutta yksityiskohdat erottuvat. Myöhemmin talvella lumi jäätyy paksuksi kerrokseksi eli muodostuu tykkyä. 

 

 

Siirryin viereiselle kukkulalle jonne auringovalo näytti osuvan. 

Kukkulalta avautuu näkymä Juhannuskallion suuntaan. Aurinko oli juuri ehtinyt kivuta kallion takaa näkyviin. 

Maston rinne valossa

Tässä näkymä Juhannuskallion juurelta kuvattuna. Tuolla ylhäällä kallion laella olin.