Pitkäperjantai-illan revontulet

Jemmamobin graafeissa oli keltaista ja oranssia. Sanallinen ennuste lupasi G1-luokan revontulimyrskyä. Piti siis pakata kamerakamppeet ja etsiytyä lähimpään kuvauspaikkaan noin neljän kilometrin päähän kotoa. Parempiakin kuvauspaikkoja olisi, mutta tähän oli nopein ja helpoin tulla. Lähin katuvalo on kolmensadan metrin päässä mutta onneksi välissä on metsää. 

Heti kun nousin autosta  ja lähdin kävelemään kohti rantaa, loimotti korkealla metsän yläpuolella vaalea revontulivyö. 

Otsalampun valossa etsin polkua metsäkaistan läpi rannalle. Ja tietenkin valitsin väärän polun ja tulin kapealle kalliorannalle, jossa puiden oksat haittasivat näkyvyyttä järvelle mutta nyt ei ollut aikaa lähteä etsimään parempaa paikkaa. Revontuliviuhka nousi saaren takaa monihaaraisena. 

Samalla revontulet alkoivat kohota ylös taivaankannelle muodostaen koronan. Sain sen vain puoliksi kuvaan puiden oksien peittäessä toisen puolen. 

Näkymäni koillisesta etelään oli lähes valoton. Vain väylän loistojen valot vilkkuivat ja ihme kyllä Luhastensalostakin näkyi valoa. Ihmettelin miten ihmeessä saareen on päästy heikkojen jäiden aikaan. Pohjoisen suunnalta kuviin tuli Keilankannan asutuksen valot. 

Revontulien välillä himmetessä siirryin sata metriä eteenpäin, paikkaan johon alunperin olin menossa. Juuri kun sain kameran ja jalustan paikalleen, huomasin kuun olevan nousemassa kaakon suunnalta pilvikerroksen takaa. 

Vaikka uusi kuvauspaikka oli avarampi, taivaankannen korona jäi edelleen osittain puiden oksien taakse. 

Revontulet, kuutamo ja kevättalven leppeä yö. Olipa hienoa olla rannalla ja nähdä tämä kaikki. 

Puolenyön aikaan revontulet levisivät taivaalle nopeasti sykkiviksi läiskiksi. Sitten valot himmenivät.