Kello on viisi aamulla kun asettelen reppua selkään Saaruan parkkipaikalla. Tavoitteena on ehtiä auringonnousun aikaan Valtavaaran laen tuntumaan. Matkaa sinne on vain kaksi kilometriä, mutta tiedän, että minun vauhdillani tuolle matkalle tulee menemään tunti aikaa, noustaanhan sillä matkalla 177 metriä ylöspäin.
Ensimmäisen kilometrin aikana polku kulkee kuusikon keskellä, noustaan jyrkkää rinnettä. Kolmesataa metriä ennen Valtavaaran lampea on kallion laella ensimmäinen paikka, josta näkymä idästä etelään avautuu. Tässä vaiheessa on koko matkan nousumetrejä tullut jo yli sata, joten on hyvä seisahtua tasaamaan hengitystä ja antaa katseen levätä maisemassa.
Puoli tuntia myöhemmin olen ohittanut Valtavaaranlammen katoksen ja noussut loivasti Valtavaaran selännettä ylöspäin. Pilvet näyttävät pysyttelevän paikallaan, joten auringonnousu tulee jäämään pilvien taakse.
Maaliskuussa suurin osa tykyistä on pudonnut puiden oksilta.
Viimeinen nousu metsän suojasta avonaiselle laelle sujuu tuulen työntäessä. Lounaasta tuulee aika lailla, joten mielellään hakeudun majan seinustalle tuulensuojaan.
Siellä se auringonnousu on, tumman pilven takana.
Vuosselijärvi
Majan etelänpuoleinen seinä on jo paljaana, mutta itäseinällä ja katolla on vielä lunta. Käyn sisällä hörppäämässä mukillisen teetä.
Harkitsen hetken, että lähtisin kodan kautta talvireitin suo-osuuksille, mutta päätän kuitenkin palata samaa reittiä alas ja pysähtyä tulille lammen katokselle.
Katokseen on tuotu hakkuupölkky ja kirves. Tulisijan vieressä on pino pieniä syttypuita kuten hyviin erätapoihin kuuluun. Sytytän tulet ja pienin lisää syttypuita kasaan.
Ei tässä katoksessa ole samaa tunnelmaa kuin entisellä Valtavaaranlammen laavulla, mutta tähän on nyt sopeuduttava. Odottelen kuukkelia paikaille, olen kuulevinani sen äänenkin, mutta ei sitä näy. Jätän kuukkeleille keon rusinoita kaiteen päällä olevalle ruokintapaikalle.
Näkymä katoksen alta puiden latvoihin.
Makkaran, teen ja voileipien voimalla jaksaa taas. Tässä näkymä notkosta kohti pumpulipilviä.
Edessä on matkan jyrkin kohta alamäessä. Sauvat on hyvänä apuna, kenkiin laitettavat piikitkin on mukana, mutta en niitä tarvinnut. Rinteen puolivälissä on suuri kelo pitkällään. Siinä on moni levähtänyt jäljistä päätellen. En tavallisesti harrasta selfiekuvausta, mutta nyt on niin hieno ympäristö, että päätän kokeilla. Kamera repun päälle ja ajastus. Kuvaukseni keskeytyy säikähdykseen. Olen selin alarinteen suuntaan kun asettelen kameraa paikalleen. Yht'äkkiä selän takaa kuuluu "wuh". Käännyn katsomaan ja iso koira juoksee minua kohti. Huudahdan jotain säikähtyneenä. Parinkymmenen metrin päässä alarinteessä koiran omistaja yrittää komentaa koiraansa takaisin. Hän pyytelee anteeksi ja selittää, että ei täällä yleensä tähän aikaan ketään ole. Olisi pitänyt sanoa, että minulla on oikeus olla täällä ja niin myös hänellä, mutta koiralla ei ole oikeutta olla luonnonsuojelualueella vapaana ja on myös koirien kiinnipitoaika.
Muita en sitten nähnyt koko reitillä. Onhan se todettu jo ennenkin, että suosituillakin reiteillä voi kulkea melko lailla yksin kun on aamuvarhaisella liikkeellä.
Kommentit
Lähetä kommentti